Vapaakauppa ja globalisaatio.

Osmo Soininvaara kirjoitti arvostelun Naomi Kleinin kirjasta ja tämä poiki runsaasti keskustelua, johon itsekin otin osaa. Haluaisin selventää käsityksiäni globalisaatiosta ja erityisesti vapaakaupasta.

Maailmassa, jossa tuotannontekijät eivät juuri liiku ja jossa käydään kauppaa, kaupan vaikutusta voidaan analysoida suhteellisen edun periaatteen mukaisesti. Kansakunnat erikoistuvat tuottamaan niitä asioita, joissa niillä on suhteellinen etu - esimerkiksi pääomaköyhässä maassa tuotetaan työvoimavaltaisia tuotteita ja toisinpäin. Yksinkertaisimmillaan malli ei selitä mitään muuta kuin että komparatiivis-staattisessa vertailussa kauppa tekee kaikki osapuolet vauraammiksi kuin ilman kauppaa.

Nykyisessä maailmassa malli ei ole tyydyttävä, koska pääoma, raaka-aineet ja jossain määrin myös työvoima liikkuvat tuotteiden ohella. Lisäksi nykyisin jo merkittävä (joskaan ei niin merkittävä) osa kansainvälisestä kaupasta on palveluja, kuten esimerkiksi finanssipalveluita. Niiden kauppa ei noudata perinteisiä malleja kovin tarkkaan. Voidaankin argumentoida, että kun kaikki tuotannontekijät (työvoimaa lukuunottamatta) liikkuvat kokolailla vpaasti, ei suhteellinen etu enää takaa vaurastumista kaupanteossa, vaan edun pitää olla absoluuttista, koko prosessin täytyy olla yksikkökustannuksiltaan edullisempi. Juuri absoluuttiseen etuun perustuvat erilaiset kansainväliset kilpailukykyvertailut, joskin niihin on syytä suhtautua jossain määrin varauksella.

Huolimatta siitä, että yksinkertaisimmat klassisen taloustieteen mallit eivät selitä tyydyttävästi, mitä vapaa kauppa ja pääoman liikkeet tekevät, se ei tarkoita, etteivätkö monimutkaisemmat mallit selittäisi. Ja selitykset ovat - sikäli kuin minä olen muutamiin malleihin perehtynyt - lähes yksikäsitteisesti sen suuntaisia, että protektionistiset toimenpiteet (tullit, vienti- ja tuontirajoitukset, pääoman liikkeille asetetut rajoitukset, valuuttainterventiot jne.) ovat tehokkuuden kannalta negatiivisia. Monet näistä - kuten vaikkapa kilpailukyvyn parantaminen toistuvilla devalvaatioilla - ovat katastrofaalisen huonoja vähänkään pidemmällä aikavälillä ja estävät talouden kehittymisen.

Miksi tehokkuus on niin tärkeää? Jos ajattelemme vaikka jotakin perinteisen savupiipputeollisuuden haaraa, protektionistisilla toimenpiteillä todellakin voidaan parantaa sen kansainvälistä kilpailuasemaa lyhyellä aikavälillä. Kotimaista kysyntää voidaan "suojella" tuontitulleilla, vientiä edistää vientisubventioilla ja devalvaatioilla, jolloin tuotanto ei joudu kohtaamaan kilpailun koko voimaa. Tällä tavoin saadaan lyhyellä aikavälillä toki säästettyä työpaikkoja, mutta tässä on muutama asia:

• Kustannukset veronmaksajille ja kuluttajille nousevat hyvin nopeasti yli menetelmistä saatujen hyötyjen. Subventiot täytyy maksaa ja devalvaatiot kiihdyttävät inflaatiota.
• Kun teollisuus ei joudu vastaamaan kilpailun haasteisiin, se säästää. Säästö tulee siitä, että prosesseja ei tarvitse optimoida, ei tarvitse investoida uusimpiin tuotantotapoihin jne. Jos teollisuus on ns. savupiipputeollisuuta, tämä tarkoittaa samalla myös päästöjen korkeampaa tasoa.
• Tuotantoa harjoitetaan paikoissa, joissa sitä ei tehokkuuden nimissä olisi syytä harjoittaa. Ei ole järkeä kasvattaa ruokaa pohjoisessa siinä mittakaavassa kuin nykyisin tehdään, se ei ole päästöjen tai kuluttajien kukkaron edun mukaista. Huoltovarmuuden ylläpitämiseksi ei tarvita koko tuotantoa, eikä varsinkaan kaikkia mahdollisia tuotteita.

Asia esitetään vasemmistolaisittain värittyneessä globalisaatiokritiikissä usein sellaisen pragmaattisen viitekehyksen kautta, jossa USA:n ulkopoliittiset intressit ja köyhien maiden korruptoituneet hallitukset pelaavat yhteen ja käyttävät vapaakauppaa vain omiin valtapyrkimyksiinsä. Tämä käytäntö on toki kiistaton esimerkiksi monissa Etelä-Amerikan maissa, mutta asiaa on silti syytä pohtia vähän syvällisemmin. Kirjoitin aiemmin, että sekä oikeistolainen että vasemmistolainen ideologia antaa vääriä johtopäätöksia ja oikeitakin antaessaan vääristä syistä. Tämä on juuri sellainen tilanne. Oikeistolainen puhetapa on kiistatta vapaan kaupan puolella, mutta se on suureksi osaksi vain sattumaa. Vapaakauppa ei itseasiassa ole kovin korkealla prioriteeteissä käytännössä, eikä se paljoakaan hyödytä näitä valtapyrkimyksiä. Se on tavallaan myönnytys, jonka pienen maan vallanhaluinen eliitti tekee saadakseen ison pelaajan tuen muille omille toimilleen. Jos vapaakauppaa ei saa käytettyä pelimerkkinä ja sillä kiristettyä ulkomailta etuja, se joutuu roskiin. Näin on käynyt esimerkiksi Zimbabwessa, Pohjois-Koreassa ja Kuubassa. Minun on jotenkin erittäin vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä nämä maat olisivat jotenkin hyötyneet kaupan esteistä. Varmaan niiden johtajat ovat.

Globalisaatio on tupannut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana rikastuttamaan keskikastin maita - ei kaikkein köyhimpiä - suhteessa kaikkein eniten. Brasilia, Intia, Kiina ja Venäjä - ns. BRIC-maat - ovat vaurastuneet aika-ajoin kaksinumeroista tahtia. Kaikkialla ja aina tämä ei ole ollut hyvä juttu. Kiinassa ja Intiassa autoilu on lisääntynyt - ja potentiaalia on vieläkin - hurjaa tahtia niin, että ilma on paikoitellen täysin kelvotonta isoissa kaupungeissa. Brasiliassa on kaadettu sademetsää entiseen tahtiin, joskin on jonkin verran kyseenalaista (numeroita en olen nähnyt) missä määrin talouskasvu on tähän vaikuttanut. Venäjä puolestaan on rikastunut pääasiassa öljyn hinnan nousulla. Näistä maista varsinkin Kiina on paljon ollut kartalla huonon ihmisoikeustilanteensa vuoksi ja Venäjälläkin demokratia on, no, venäläistä. Täysin vapaata ei kauppa minkään näiden osalta ole. Kiinan järjestelmä on mitä on, Intiassa valtio subventoi polttoaineita suuremmalla summalla kuin se käyttää terveydenhuoltoon, Venäjän puutullit ovat olleet Suomessa jatkuvasti lehdistössä. Brasilian tilanteesta en osaa sanoa paljoakaan, kun sitä en tunne.

Varmaa on kuitenkin, että ilman kaupankäyntiä nämä maat olisivat edelleen rutiköyhiä. Samoin ne olisivat paljon köyhempiä, jos ne olisivat estäneet ulkomaisen pääoman tulon markkinoilleen - erityisesti Kiina on imenyt investointeja kuin sieni. Tuotantolaitosten siirto Kiinaan on ollut vilkasta ja Suomessa on paljon rutistu asiasta. Kuitenkin samaan aikaan työttömyys on koko ajan laskenut tasaista tahtia ja talous puksuttanut EU:n kärkitahtia.

Talouskasvu ei ole sinänsä hyvä päämäärä, koska sillä on, vastoin hybrististä oikeistolaisvärittynyttä väärinkäsitystä, materiaaliset rajansa. Se on hyvä mittari tehokkuudesta, jos voimme varmistaa, että luonnonvarojen käyttö on todellakin kestävällä pohjalla. Näin ei nykyisellään ole. Siksi talouskasvu on nykyisellään kohinainen mittari. Mutta se mittaa silti likipitäen oikeaa asiaa.

Vasen vastaan oikea.

Greg Mankiw, yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja maltillinen republikaani, pitää blogia. Hän luetteli eräässä kirjoituksessaan vasemmiston ja oikeiston eroja suhtautumisessa talouspolitiikkaan. Listaan erot tässä:

1. Oikeisto kiinnittää huomiota verojen aiheuttamaan kuolleeseen painolastiin, vasemmisto tyypillisesti uskoo jäykempään kysyntään ja tarjontaan ja on vähemmän huolissaan kuolleesta painosta.
2. Oikeisto ei usko laajoihin ulkoisvaikutuksiin, vaan pitää ulkoisvaikutuksia vähäisinä ja poikkeuksellisina. Vasemmisto puolestaan pitää niitä yleisempinä.
3. Oikeisto uskoo, että kilpailu on yleensä toimivaa ja että suuretkaan markkinaosuudet eivät ole ongelma tehokkuuden kannalta. Vasemmisto taas tulkitsee suuryritysten lähes monopolisoivan useita markkinoita ja uskoo että kartelleja ja vastaavia markkinahäiriöitä esiintyy yleisesti.
4. Oikeisto näkee ihmiset pääosin rationaalisina toimijoina, kun taas vasemmisto uskoo, että ihmiset tekevät systemaattisia virheitä omaksi tappiokseen ja että valtiovalta voi korjata näitä virheitä.
5. Oikeisto näkee valtiovallan äärimmäisen tehottomana mekanismina hoitaa minkään hyödykkeen jakamista ja alttiina eturyhmäpolitikoinnille ja korruptiolle. Vasemmisto näkee valtiovallan roolin tärkeänä markkinahäiriöiden tasapainottajana.

Viimeisenä Mankiw listaa vielä tulonjakokysymyksen ja toteaa sen olevan ehkä kaikkein suurin ero vasemmiston ja oikeiston välillä.

Tämäkin kysymys voidaan, tulonjakoa lukuunottamatta, ratkaista empiirisesti. Sekä vasemmisto että oikeisto ovat väärässä, tietenkin.

Köyhyydestä.

Uusin Economist kirjoittaa kännykkäpankeista köyhissä maissa erittäin positiiviseen sävyyn. Kirjoitus kannattaa lukea.

Kirjoituksessa viitataan jo aiemmin esiintyneeseen tutkimukseen, jonka mukaan kännyköiden lisääntyminen vauhdittaa talouden toimintaa. Aiemmassa numerossa oli nimittäin esimerkki Intian rannikoiden kalastajista. Ennen matkapuhelimia kalastajat valitsivat satunnaisesti sataman, johon veivät kalansa - usein itseasiassa lähimmän sataman - ja usein kävi niin, että joissain satamissa kalasta oli ylitarjontaa ja joissakin taas pulaa. Kalastajat eivät saaneet hyvää hintaa kalastaan ja kaupungeissa oli aika-ajoin pulaa kalasta. Kala pilaantuu niin nopeasti, että kun saalis päätyi satamaan ja kalastajat saivat tietää hinnat, oli jo liian myöhäistä lähteä viemään lastia muualle.

Kännykät muuttivat asiaa. Kalastajat saavat puhelimitse tiedon siitä, missä kalan hinta on suurin ja vievät kalat sinne missä saavat parhaan tuoton. Kalaa riittää kaikille, keskimääräinen hinta on alhaisempi (koska pula on harvinaisempaa) ja kalastajat saavat isommat voitot (koska onnistuvat yleensä myymään kaiken). Kaikki voittavat tehokkuuden parantuessa.

Kännykkäpankit toimivat usein niin, että liittymää voi käyttää pankkitilinä. Kännykällä voi nostaa rahaa operaattorin toimistosta ja sinne voi tallettaa rahaa. Myös mikrolainojen prosessointi on helppoa näiden operaattorien välityksellä. Transaktiokustannukset ovat vähäiset, koska liittymien hallinnoinnin päälle pankkitoiminnasta tulevat rajakustannukset ovat mitättömät. Economistin kirjoituksessa korostettiin, että pankkitoimintaa säätelevillä määräyksillä on keskeinen rooli siinä, kuinka paljon tämä toiminta lisää ihmisten hyvinvointia.

Toimivien rahamarkkinoiden roolin epäilijöille suosittelen Economistin taannoista kirjoitusta In Praise of Usury. Kyseisessä kirjoituksessa referoitiin Etelä-Afrikassa tehtyä tutkimusta, jonka mukaan jopa 200% korolla myönnettyjen lainojen saajat olivat keskimäärin hyöytyneet taloudellisesti saamastaan lainasta.

Älykkyys, jatkoa.

Economistin viime numerossa oli juttu älykkyydestä otsikolla "The nature of nurture". Lainaan tekstiä:

What Dr Caspi and Dr Moffitt found was that the increase in intelligence associated with breastfeeding only happened to people who had inherited at least one copy of the C version of FADS2.

Caspin ja Moffittin tekstissä ilmeisesti todetaan, että jos ihmiseltä puuttuu FADS2-C- geeni, niin rintaruokinta ei nosta älykkyyttä. Jos taas tämä geeni löytyy, nostaa rintaruokinta älykkyysosamäärää lähes seitsemällä pisteellä. Jos ymmärsin oikein, ja jos tekstissä referoitiin lähdettä oikein, tällä on jotain tekemistä rasva-aineenvaihdunnan kanssa. Seitsemän pistettä on aika paljon, loppujen lopuksi.

Kehitysavusta.

John Templeton- säätiön sivuilla on puheenvuoroja otsikolla Will Money Solve Africa's Development Problems?, mihin linkitinkin aiemmin.

Pääsääntöisesti raha ei ratkaise Afrikan ongelmia, ei ole tähän mennessä ainakaan ratkaissut. Suurimmat ongelmat esiintyvät alueilla, joilla ei ole käytännössä minkäänlaista laillista yhteiskuntaa. Tämmöisessä ympäristössä julkiselle vallalle annettu raha parhaimmillaan vain kiihdyttää inflaatiota ja pahimmillaan vahvistaa jo entisestään rehottavaa korruptiota.

Mystisellä tyylillä kirjoitettu Parempi Maailma-blogi linkitti taannoin videoon Confessions of an Economic Hit Man. En ole lukenut videossa mainostettua kirjaa. Videolla haastateltu mies kertoo, kuinka hänen tehtävänään oli "neuvoa" köyhien maiden hallituksia ottamaan kallista lainaa infrahankkeisiin, jotka teetettiin hänen kotimaansa rakentajilla. Tämän jälkeen voitiinkin sitten neuvotella erilaisia oikeuksia kotimaan öljy- ja muille luonnonvara-alan firmoille, "korvauksena". Infrahankkeet hyödyttivät haastateltavan mukaan vain harvoja ja ne olivat yleensä tehottomia muutenkin.

Vaikka tällaiset salaliitot olisivatkin humpuukia, niin yksi mielenkiintoinen oikeuskysymys kuitenkin herää. Jos jossakin maassa on epädemokraattinen hallinto, joka ottaa lainaa ulkomailta ja myy kansallista omaisuutta, niin mistä syntyy velkojien ja erilaisten luonnonvarojen hyödyntämiseen oikeuttavien sopimusten toisten osapuolten vaateiden legitimiteetti sen jälkeen, jos epädemokraattinen hallinto syrjäytetään? Tätä kysymystä ei juuri kuule esitettävän, kun puhutaan kehitysmaiden veloista. Itse en osaa kysymykseen vastata, mutta minusta on jotenkin outoa, jos vastaus on yksikäsitteisesti, että tottakai valtio vastaa niistä veloista riippumatta hallinnosta.

En osaa arvioida wikipedian kehitysapua käsittelevän kirjoituksen paikkansapitävyyttä. Tehdään kuitenkin ajatuskoe ja verrataan muutamaa apumuotoa.

Oletetaan, että meillä on kaksi geneeristä kehitysmaata, joissa kaikissa on samat ongelmat: köyhyys, aliravitsemus, veden puute, sairaudet ja korruptoitunut hallintokoneisto. Ensimmäiselle annetaan apu rahana. Mustiin aurinkolaseihin ja sotilaspukuun sonnustautunut "presidentin edustaja" hakee laatikollisen dollareita, lastaa ne jeepin perään ja huristelee pois. Pariin kylään ilmestyy kaivo, johtavan puolueen eliitti saa kuppalääkkeet ja armeija uuden panssarivaunun. Toiselle annetaan apua siten, että länsimaiset rakennusfirmat tulevat ja rakentavat muutaman koulun, tuovat joitain säkkejä malarialääkkeitä, pistävät muutaman kaivon pystyyn ja antavat joitain säkkejä viljaa. Joitain lapsia rokotetaan jne. Mitä tekee valtio? El presidente voi nyt huoletta siirtää ruokkimiseen ja koulutukseen suunnaatuja varoja, hankkia uuden panssarivaunun ja kuppalääkkeitä. Tilanne on vähän parempi kadunmiehen näkökulmasta kuin edellä, mutta vain vähän.

Vakavasti puhuen, Kumpikaan näistä ei auta pitkällä aikavälilä. Ensiksikin, mätä valtikoneisto mätänee entisestään, jos muut hoitavat sellaisia tehtäviä, joita paikallisten pitäisi hoitaa. Jos infran rakentaa joku muu, ei paikallinen infraosaaminen pääse kehittymään. Jos se vain rahoitetaan ulkopuolelta, tilanne on vähän parempi. En tarkkaan tiedä, mitä ehtoja näissä asetetaan, mutta iso osa kehitysavusta on koplattu niin, että siitä tietyn prosentin pitää palata kotimaahan tilauksina.

Koulutus voisi auttaa, mutta jos paikallisia koulutetaan ulkomailla, mitä syytä heillä olisi enää palata takaisin? Monissa maissa ulkomaille siirtolaisiksi lähteneet ovat merkittävä valuuttatulojen lähde. Näiden tulojen pitäisi jollakin tavalla tervehdyttää vanhan kotimaan omaa taloutta, jotta niillä olisi pitempiaikaisia dynaamisia vaikutuksia.

En edes jaa monen kirjoittajan käsitystä siitä, että ulkomaiset investoinnit olisivat jonkinlainen suuri siunaus. Investoinnit tuovat kyllä työtä. Mielestäni merkittävin positiivinen tekijä on, että niistä kerääntyy paikallisille osaamista, jota voi käyttää hyödyksi myöhemmissä hankkeissa. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka paljon jonkin tehtaan siirtäminen kehitysmaahan hyödyttää, jos koneet kuitenkin tehdään ulkomailla. Toki tehtaaseen työvoimaksi tuleville paikallisille vaihtoehto on parempi kuin jos tehdasta ei olisi. Tämä sillä edellytyksellä, että taloudellisen toiminnan ulkoisvaikutukset pysyvät kurissa. Esimerkiksi Coasen teoreema ei päde, koska mätä hallinto on käytännössä anastanut vaikutusten kärsijöiltä (esim jokivarsien asukkaat) mahdollisuuden valvoa etujaan, eikä heillä sitäpaitsi olisi mitään tarjottavaa tehtaan rakentajille korvaukseksi siitä, etteivät nämä saastuttaisi vesiä.

Kaikki loppujen lopuksi kilpistyy siihen, että näissä maissa on toimimaton hallinto. Hyvää hallintoa ei oikein voi viedä. Yrityksetkin siihen suuntaan nostavat välittömästi syytöksiä imperialismista. Niinkuin oikein onkin.

Esitän vähän poliittisesti epäkorrektin kysymyksen: Onko pieni määrä imperialismia tai kolonialismia tms. oikeastaan niin kauhean paha asia? Ajatellaan asiaa näin: kehitysmaista lähtee paljon siirtolaisia länsimaihin töihin. Täällä on työtä ja talous toimii verraten hyvin isoksi osaksi siksi, että täällä byrokratia ei ole pahemmin korruptoitunutta ja erilaisten viranomaisten toiminta on suurin piirtein ennustettavaa. Erityisesti Pohjois-Amerikassa, mutta myös Euroopassa, on hirmuisesti työtä, jota paikalliset eivät tee niillä palkoilla, joita paikalliset ovat valmiita maksamaan. Voisiko länsimaista löytyä itsekkäin motiivein perusteltuja syitä lähteä johonkin kehitysmaahan muutamaksi vuodeksi byrokraatin hommiin?

Suomi on usein rankattu kärkeen tai lähelle kärkeä, kun on listattu vähiten korruptoituneita maita. Voisiko suomalaisilla olla jotain annettavaa tässä asiassa?

Uskon asiat.

Economistin viimeisimmässä numerossa oli "special report"- osio uskonnosta. In God's Name, jutuista ensimmäinen, avaa keskustelu. Uskonnollisuus on mitä ilmeisimmin muuttunut heikosta signaalista megatrendiksi. 9/11, Irak ja Afganistan mainitaan - uskonto on merkittävä pelaaja kaikissa, puhumattakaan Israelin ja palestiinalaisalueiden tilanteista.

O come all ye faithful käsittelee lähinnä kristinuskon merkityksen kasvua Aasiassa, joskin käsittelee sittemmin uskontoa myös laajemmin. Lehdelle uskolliseen tapaan, ottamatta mitään kantaa asiaan ja toteaa vain Adam Smithin jo aikanaan todenneen, että vapaat markkinat tuottavat tehokkuutta myös uskonasioissa.

Loput artikkelit käsittelevätkin uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä ja pitkälti myös yhteiskunnallisen ongelmana. Konflikteja, joissa uskonto on osallisena, löytyy ympäri maailmaa; suunnilleen kaikkialta, missä Islam ja jokin muu uskonto kilpailevat, mutta myös latinalaisessa Amerikassa protestanttien ja katolisten välillä. Uskonto näyttelee roolia myös monissa kaukoidän konflikteissa kuten Sri Lankassa.

Huolestuttava piirre on myös uskonnollisen konservatiivisuuden vaikutuksen lisääntyminen tieteissä. Sitä sivuaa hieman juttu Stop in the name..., joka käsittelee edistyksen ja uskonnon problemaattista suhdetta.

Raporista jäi vähän tyhjä fiilis; mikään juttu ei oikein ottanut kantaa mihinkään, vaikka alussa varoitettiin, että jutut saattavat loukata. Löysin vain kaksi kohtaa, joiden voin kuvitella jotakin tahoa loukkaavan. Ensimmäinen oli, että monessa kohtaa todettiin, että olisi ihan hyvä, että valtio ei ihan kauheasti sorkkisi ihmisten oikeutta harjoittaa haluamaansa uskonta. Tahot, jotka tämän kokevat loukkaavana, tuskin ovat valmiita suhtautumaan asiaan mitenkään kovin analyyttisesti muutenkaan. Toinen oli, lyhyt juttu, jossa annettiin ymmärtää, että Israelin rauhan esteenä ovat paikallisesti pääosin uskonnolliset näkemykset, joita edustamaan oli valittu kovan linjan rabbi ja Hamasin johtohahmo. Kristittyjä ei loukattu missään, ellei sellaisena pidä kohtaa, jossa todettiin, että puolet amerikkalaisista kristityistä ei tiedä, kuka piti vuorisaarnan. Mielestäni artikkelisarja oli hyvin kirjoitettu ja asiapitoinen, mutta hivenen tekopyhä.

Organisoitunut uskonto on minusta pahimmillaan yhteiskunnallinen syöpä ja parhaimmillaankin hivenen tehoton tapa palvella ihmisten yhteisöllisyyden tarvetta ja jakaa hyväntekeväisyysvaroja. Tehottomuus johtuu osaksi siitä, että palvontamenoihin käytetään arvokkaita resursseja, kuten keskeisillä paikoilla sijaitsevia kirkkoja tai moskeijoita ja osaksi siitä, että uskonnolliset näkemykset vääristävät sinänsä arvokkaan hyväntekeväisyystyön kohdentumista ja tekevät siitä tehottoman. Olen tarkalleen samaa mieltä siitä, että uskonnon harjoittamisen pitää olla vapaata kaikenlaisesta valtion puuttumisesta ja symmetrisesti, ettei uskonnon harjoittamiseen pitäisi antaa myöskään minkäänlaista julkista rahoitusta. Olisin periaatteessa valmis menemään niin pitkälle, etten sallisi myöskään minkään muun valtion rahoittaa uskonnollista toimintaa, mutta tämän toteuttaminen on hankalaa.

Yhden positiivisen asian uskonnosta voin sanoa. Jaan uskomuksen uuskonservatiivisen teoreetikon Francis Fukuyaman kanssa siitä, että uskonnolla on ollut merkittävä rooli luottamuksen luojana silloin, kun yhteiskunnalliset instituutiot ovat olleet heikkoja. Se on toiminut moraalikoodina ja jaettuna merkitysjärjestelmänä hyvin erilaisista lähtökohdista tuleville ihmisille ja siten mahdollistanut esimerkiksi USA:n taloudellisen kehityksen aikana, jolloin maata asutettiin "villin lännen" meiningillä. Mielestäni tätä roolia ei kuitenkaan voi käyttää perusteluna uskonnon tunkemiselle politiikkaan kehittyneessä yhteiskunnassa, koska muunlaiset instituutiot ja erityisesti laillisuusperiaate ovat ottaneet tämän funktion ja toteuttavat sen tehokkaammin.

Suomessa on voimakkaat jäänteet teokratiasta; Armeijalla on omat univormunsa pastoreille, piispoille jne, monessa virallisessa rituaalissa mainitaan Jumala, kirkko on osa valtiota, lipussa on risti ja vielä aivan viime vuosiin saakka kouluissa oli käytännössä pakko rukoilla ruokailun yhteydessä. Jos paikoin liioitteluksi menneestä poliittisesta korrektiudesta on ollut mielipahaa joillekin, niin mielestäni sen suurin ansio - uskonnollisen symboliikan karsiutuminen perusopetuksesta - vie voiton suuresta osasta sen negatiivisia piirteitä. En ole täydellisen liberaali talousasioissakaan; mielestäni kilpailun vääristymiin, kuten monopoleihin täytyy voida puuttua varsinkin silloin, kun ne käyttävät määräävää asemaansa entryn vaikeuttamiseen. Sama pätee uskontoihin. Oz Shy sanoi eräässä kirjassaan, ettei pitäisi puhua luonnollisista monopoleista, koska monopoleissa ei ole mitään luonnollista; Ilman keinotekoisia esteitä syntyy aina kilpailua kun on voittoja, tavalla tai toisella. Muistaakseni L. Ron Hubbard sanaili jotain sen tapaista, että uskonto on oiva tapa rikastua. En muista tarkkaan.

Ja rikashan suomalainenkin kirkko on. Sen sijoitusvarallisuus on mittava, puhumattakaan sen omistamien kiinteistöjen määrästä. Sinänsä asiassa ei olisi mitään paheksuttavaa, jos tulot saataisiin yksinomaan vapaaehtoisilta jäseniltä. Näinhän ei edelleenkään ole, vaan yhteisöveron tuotosta edelleen tilitetään seurakunnille osa. Kirkolle maksavat siis myös sellaiset yritykset, joiden jäsenet eivät kuulu mihinkään seurakuntaan. Asiaa ei tee juuri oikeammaksi se, että rahaa jaetaan myös muille. Kyse on saavutetusta edusta, eikä uskonnon mukanaolo tee purkamisesta paljoa helpompaa.

Mielestäni tästä tekstistä saa loogisesti johdettua suurimman osan käsityksistäni uskonnon roolista ja siitä, miten siihen pitäisi partikulaarisissa tapauksissa suhtautua. Kommentit ovat auki.

Ohjelmajulistus.

Aion kirjoittaa ainakin kehitysavusta ja uskonnosta lähipäivinä, mutta ensin on mielestäni paikallaan täsmentää yksi oman positioni taustaoletus

Viittaan omaan kirjoitukseeni tehokkuudesta ja siitä, miten se on tärkein yksittäinen päämäärä. Kyse on niin yksinkertaisesta asiasta, ettei ihmisten hyvinvointia saa haaskata ideologisten päämäärien vuoksi. Hyvinvointi on ymmärrettävä laajassa mielessä siten, että se kattaa kaiken sellaisen, mitä ihmiset yksilöinä pitävät hyvänä ja arvokkaana.